14. tammikuuta siitä on 35 vuotta, kun vastavalmistuneena diakonissana aloitin työni Pälkäneen seurakunnassa. Arkkipiispa John Wikström oli minut joulukuussa 1990 vihkinyt diakonian virkaan Porin Teljän kirkossa seitsemän muun vastavalmistuneen diakonissan kanssa.  Tämä oli ensimmäinen vakituinen työpaikkani. Jännitti, miten osaisin tehtäväni täyttää ja työni hoitaa. Kaikki ihmiset olivat minulle vieraita ja koulutuksesta huolimatta koin itseni sangen kokemattomaksi ja taitamattomaksi.

Yksistään liikkuminen vieraalla paikkakunnalla oli haastavaa. Teillä ei ollut vielä nimiä ja kännyköistä ja navigaattoreista ei osannut edes haaveilla. Kunnantalolta hain Pälkäneen kartan ja siitä opettelin kyliä ja reittejä. Sain toki hyvän perehdytyksen ja edeltäjäni kehotti rohkeasti kysymään, jos jokin asia mietitytti.

Suunnitelmissani oli työskennellä pienessä maalaisseurakunnassa ehkä pari vuotta ja sitten siirtyä muihin tehtäviin. Toisin kävi; kuten kaikkien elämäni muidenkin suunnitelmien. Koen, että enemmän minua on johdatettu ja kuljetettu kuin olisin itse ollut oman elämäni ohjissa. Elämä menee omaa reittiään ja virheistä oppii. Joskus on nöyrryttävä sen edessä, että joillekin asioille ei vaan voi mitään, vaikka kuinka yrittäisi. Oman pienuutensa on oppinut tuntemaan.

Olen saanut kulkea monien ihmisten rinnalla suruissa ja iloissa. Pitkällä työuralla asiakkaista on tullut ystäviä. Osan kanssa olen kulkenut pitkänkin matkan. Osa on tavattu vain kerran tai lyhyemmän ajan.  Jatkuvuus on hyvä asia. Monien kohtaamieni ihmisten vanhemmat ja isovanhemmat saattavat olla minulle tuttuja.

Raamatussa kehotetaan kulkemaan ihmisten rinnalla; itkemään itkevien kanssa ja iloitsemaan iloitsevien kanssa. Sitähän diakoniatyö parhaimmillaan on.