Selkää oikaistessa 

Tosin teemaviikosta tietämättä olin jo aiemmin tähän juttuun miettinyt muuatta Helvi Juvosen runoa. Se osui nyt samaan aiheeseen. Joskus ammoin opiskeluaikana, kun esiintymistä ja äänenkäyttöä hiottiin lausumalla runoja legendaariselle Kaarlo Marjaselle, valitsin kerran  Juvosen runon ”Vanhus” sen lyhyyden vuoksi.  Sen loppuosa on  jäänyt vuosikymmeniksi mieleen pyörimään. ” Luoja – Jumalani - , vielä selän oikaisin. En enää kysyäkseni, vain että näkisin.”

 Silloin väite näytti itsestäänselvyydeltä. Totta kai vanhalla ihmisellä elämä on elettynä, tuskinpa mitään kovin kummallista enää liikkuu päässä tai maisemissa. Kysymykset on kysytty. Joihinkin saatu jopa vastaus. Loppuihin on ollut viisautta tyytyä, on  koetettava vain oikaista selkä ja katsoa tossulle seuraava paikka. 

Niinpä sitä luulin. Ja taisi Juvonenkin vain luulla. Hän oli kuollessaan 39-vuotias nuori ihminen. Ainakin minä olen kokenut ikääntymisen varsin eri tavalla. Käytännön syistä koko ajan on kyllä opeteltava luopumaan yhdestä sun toisesta asiasta, mitä ei enää jaksa. Sitä lajia on koko ajan enemmän kaikenlaisten kolotusten kanssa. Silti on myös pidettävä kiinni siitä, mikä vielä sujuu.  Mutta ettei silti päivässä olisi koko ajan uutta ja innostavaa ja ettei olisi kysymyksiä, sitä en tunnista. Elämän lahja on edelleen juuri niin rikas kuin Juvonen toisessa runossaan ilmaisee. Siinä toisessa tunnetummassa torvijäkälä nostaa jollakin kivellä pikarinsa, jonka sadepisara täyttää. Pisaraan  mahtuu koko elämän rikkaus ja kiitollisuus, mahtuvat kuvastumaan niin taivaat kuin tuuletkin. 

Mikä sitten selkää oikaistessa on muuttunut? En osannut joskus odottaa, että on arkipäivää tuon tuostakin kuulla viesti jonkun läheisen, ystävän, ikätoverin sairastamisesta tai kuolemasta. Ja siinä sitten tietysti miettiä omaansa. Kaikki se on muuttanut kysymykset konkreettisiksi. Kuolemaa ei voi ajatella epämääräisesti. Sitä miettii, millaista kuoleminen on. Uudesta päivästä ei kiitä totutulla rutiinilla, vaan ihan oikeasti. Sain tämän päivän!

Luulin seurakunnan töissä ollessani, etten myöhemmin enää omasta halustani laulaisi virttä 341. Niin usein sitä toivottiin. Vaan toisin on käynyt senkin kanssa. Nyt joka kirjain on tuore ja totta.  ” Kiitos sulle Jumalani, armostasi kaikesta, jota elinaikanani olen saanut tuntea. Kiitos sulle kirkkahista, keväisistä päivistä. Kiitos myöskin raskahista, syksyn synkän hetkistä.. Kiitos kun mä hädässäni avun saan sun kauttasi. Kiitos että synneistäni, vapahtavi Poikasi….   Kiitos, että tahdot mulle elon antaa iäisen. Kaikesta oi Herra sulle annan ikikiitoksen. ”
 
                                                                                       Helvi Jousmäki
                                                                                       Eläkepappi Sappeesta