”Ikä on vain numero!”

Näin se on. Kun elämä on iän karttuessa kutakuinkin mallillaan ja virtaa riittää, sanontojen sisältöön on 
helppo yhtyä – ei sovi jäädä niiden numeroiden vangiksi, jotka kuvaavat mennyttä elinaikaasi. On kuitenkin 
itsensä vanhaksi ajattelevia, joskus jo aika varhaisessa vaiheessa ja iän saattaa kokea isoksi, ahdistavaksi 
numeroksi. Ikä on erityisesti kokemuksellinen asia ja siihen kokemukseen vaikuttavat hyvin monet seikat 
menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, kaikkine arvoineen ja ajatuksineen, tekoineen ja 
tekemättömyyksineen. 

Vietämme vanhustenviikkoa. Kuka on vanhus, kuka on ikäihminen? En määrittele sitä, koska en siihen 
kykene. Itselläni vanhuuden rajan käsite nousee sitä korkeammalle, mitä enemmän tulee ikää. 16-vuotiaana 
häpesin, että isäni täytti jo 50 vuotta – vanhempani on vanhus! Nyt viisikymppinen on useimmiten 
hyväkuntoinen ja elämänsä parhaissa vuosissa. Ikääntyvä -termin osaan sen sijaan määritellä – se olen 
minä, se olet sinä, me kaikki olemme! Ikäännymme, koska vuosia tulee lisää, meille ihan jokaiselle. Miten 
me kukin annamme elämämme näkyä ja tuntua, on sattumaa ja valintaa. Vanheneminen ei joka vaiheessa 
ole kivaa, mutta se on välttämätöntä elämisen kannalta – jos et vanhene, et ole elossa!

Työni vuoksi olen kuullut monta tarinaa elämästä, vanhenemisesta, iloista ja suruista, onnellisuudesta ja 
synkistä hetkistä. Elämäntarinat ovat erilaisia. Ihastukseni ja ihmettelyni saa osakseen muistelija, jonka 
menneisyydessä on ollut isoja soita rämmittävänä, kuohuvia koskia laskettavana ja kantoja kaskessa tieltä 
pois korjattavana, mutta silti ajatus elämästä on tyyni ja luottavainen. Muistelija saattaa lohduttaa 
ihmettelyäni hänen elämästään sanomalla, että sellaista elämä on, siitä selvittiin yhdessä tai oli vain 
mentävä läpi harmaan kiven, kun vaihtoehtoja ei ollut. Ankaristakin vaiheista huolimatta elämästä ollaan 
kiitollisia, taaksepäin katsotaan rauhallisesti ja eteenpäin mennään päivä vain ja hetki kerrallansa. 
Sotavuosista, evakkomatkoista ja luopumisista kertovat tarinat saavat kurkkuuni palan ja silmääni roskan 
tunteen. Näihin muisteluihin ei vaan voi tottua ja kyllästyä! Omaa kriisinkestävyyttä voi vain arvailla 
vastaaviin tilanteisiin itsensä kuvitellessa.

Kaikilla ikäihmisillä ei ole mahdollisuutta muistella. Sairaudet ovat ehkä vaikuttaneet kykyyn muistaa tai 
taitoon tuottaa puhetta, millä kertoa ulos ajatuksissa pyörivät kuvat. Osa muistoista saattaa olla niin kipeitä, 
että ne mieluiten painaa syvälle sisimpään lukolliseen päiväkirjaan. Koskettavinta on, kun ei ole ketään, 
kenelle muistella. Vanhuksen yksinäisyys on todellinen olemassa oleva ongelma. Elinaika lisääntyy, mutta ei 
kaikilla - ympäriltä on saattanut poistua jo lähimmät ikätoverit, lapset asuvat muualla ja välttämättömien 
apujen antaja ei ehdi kuunnella. Omasta kodista ei kykene lähtemään lähemmäksi muita, yhteisölliseen 
asumiseen ei pääse, kun paikkoja ei ole. Miltä tuntuu hänen lukea tämän päivän sanomalehteä ja kuunnella 
iltauutisia, kun yksinäisyyden lisäksi hän kokee itsensä taloudelliseksi ongelmaksi? Miten HYTE tavoittaa 
hänet, kun SOTE kaventuu? (HYTE = hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen, SOTE= sosiaali- ja 
terveydenhoitopalvelut)

Työkavereissani on useita maahanmuuttajia, jotka kertovat siitä, miten heidän maassaan suku huolehtii 
kaikista sen jäsenistä. Huoltosuhde isossa perhekunnassa pelaa joka suuntaan, sukupolvelta toiselle ylös ja 
alas sekä sivulle sisarusten ja serkkujen perheisiin. Ikääntyneet hoidetaan, sairauskulut maksetaan 
porukalla, syödään samaa ruokaa yhteisessä pöydässä. Ihailen ja kauhistelen näitä tarinoita ja pohdin, mikä 
olisi kultainen keskitie meidän ja heidän huoltokulttuureidensa välillä!

”Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi!” Tällä tutulla Matteuksen evankeliumin ohjeella voimme saada 
aikaiseksi paljon HYTEä. Se on pysähtymistä vierelle, se on kohtaamista, se on huomaamista, se on 
huomioimista. Ennen kaikkea se on välittämistä, toiselle hyvän toivomista, se on rukousta toisen puolesta ja 
yhdessä. Se on kirkkokyyti, se on lämmin leipä, se on lukuhetki, se on puiden kantaminen, se on puhelu. Se 
on yksinkertaisia asioita tässä monikulmaisessa maailmassa, se oikoo mutkaisia matkoja suoraksi 
merkityksellisyyden kokemukseen. Lähimmäisenrakkaus raivaa teitä sinne, missä maisema on sumun 
peitossa. Se sytyttää valon varjoihin. Se lieventää pelon peikkoja ja virkkaa lämpimän suojapeiton ympärille. 
Meillä ei ole mistään näkökulmasta katsoen varaa ohittaa ja jättää ikäihmisiä!

Virren 527 osuvilla sanoilla 
toivotan huomioivaa vanhusten viikkoa!
”Ei Jeesus pidä kiirettä,
hän huomaa jokaisen.
Hän kumartuu ja kuuntelee
huolia kaikkien.
Nyt nuori, vanha vaivoineen
seuraamme ennättää.
Yhdessä ollaan, kuunnellaan.
Nyt se on tärkeää.
Ei muuta lahjaa tarvita,
vain armon läheisyys.
Näin meille juhlan valmistaa
Kristuksen ystävyys.”

Kirsi Urkko
kirkkovaltuuston pj,
jonka hoitajan työhön onneksi sisältyy mummojen halailua ja pappojen taputtelua