Pyhäinpäivä
Heinäkuun lopulla istuin rauniokirkon penkissä. Oli kirkastussunnuntai ja kesäaurinko paistoi miltei pilvettömältä taivaalta. Suru oli tuntunut pari päivää taas tavallista voimakkaammin.
Vaikka siitä oli jo kuusi vuotta.
Vaikka elämässä kaikki oli hyvin.
Vaikka olin ajatellut sen jo vihdoin hellittävän.
Vaikka luulin osaavani antaa sen mennä.
Hänen, heidän.
Kun perheenjäsen kuolee, on opeteltava elämään uudenlaista arkea ja juhlaa. Suostuminen siihen, että
totuttu yhdessäolo ei jatku, vie aikaa. Ajan kuluessa elämä sujuukin ilman suuria surun tunteita, mutta
hetkissä, jotka haluaisi erityisesti jakaa poismenneen kanssa, ikävän kipu vihlaisee.
Rauniokirkon ikkunasta näin kaksi puuta, jotka olivat kietoutuneet toisiinsa. Toinen oli vihreässä lehdessä,
toinen harmaa ja lehdetön. Yhteen kietoutuneina ne muistuttivat, ettei se kuollut mihinkään ole kadonnut.
Se minkä elämä on kietonut yhteen, on ja pysyy muistoissa. Yhdessä kuljetaan ja seistään edelleen.
Lohdutus on tarjolla paitsi luonnossa, myös ehtoollispöydässä. Siinä missä alttarikaiteen puoliympyrä
päättyy, alkaa edesmenneiden puoliympyrä, joka on meille näkymätön. Alttarilla saan polvistua heidän
viereensä luottaen siihen, että Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri on annettu ja vuodatettu meidän
kaikkien puolesta. Sovitus on täydellinen. Ja täydelliseksi muuttuu kerran näkeminenkin. Eloton muuttuu
eläväksi. Harmaa alkaa jälleen vihertää. Vaikka ikävä ei täällä häviä, se loppuu kerran. Taivaassa tavataan!
Sairaalateologi
Terhi Hölsä
3.11.2022 11.14