Uutislistaukseen

Viikon sana

24.5.2021 17.30

Kirkkovuodessa kevään juhlat pääsiäisen ylösnousemusaamusta helatorstain kautta helluntaihin ovat täynnä uuden elämän ihmettä, toivoa ja lupausta. Samaan aikaan pohjoinen luontomme puhkeaa kevääseen ja kesään voimalla, joka jaksaa hämmästyttää ja ihastuttaa vuodesta toiseen. Valo tulvii talven pimeän jähmettämiin mieliimme ja kun on päästy helluntaihin ei aurinko pohjoisimmassa Suomessa enää laske eivätkä yöt kokonaan pimene täällä etelämpänäkään. Puut, kukat, ruoho heräävät eloon – mutta miten ohitse kiitävän nopeasti ne kukoistavat! Odotamme hiirenkorvien hentoa vihreyttä ja yhtäkkiä huomaamme, että se meni jo, lehdet ovat kasvaneet täyteen kokoonsa ja puiden vihreys on saanut tummemman sävyn. Vasta äsken tuomet olivat tulemaisillaan kukkaan, nyt valkeat terälehdet varisevat jo ja niiden huumaava tuoksu heikkenee päivä päivältä. 


 

Tänä toisena koronakeväänä pysähdyn ajattelemaan näitä molempia: elämän katoavaisuutta, vuosien vinhaa ohitse lipumista - ja toivoa, Jumalan lupauksia, jotka pysyvät. Suomessa alamme varovasti uskoa, että ehkä jo lähitulevaisuudessa voimme vapautua rajoituksista, joihin maailmanlaajuinen kulkutauti on meidät pakottanut. Samaan aikaan Nepalissa (ja Intiassa ja monessa muussa maassa sen lähistöllä) korona on vasta nyt toden teolla näyttänyt säälimättömän voimansa ja levittää pelkoa ja kuolemaa aivan eri mittasuhteissa kuin meillä täällä vauraassa ja turvallisessa kotimaassa kertaakaan.

Syvästi puhuttelevaa oli Nepalissa Jumalan suuren miehen, 50-luvulla Intian puolelta maahan tulleen 95-vuotiaan ”patriarkan” menehtyminen koronaan. Hänen hengellisiä perillisiään on maassa tuhansia, kenties kymmeniä tuhansia eikä koko Nepalissa liene yhtäkään kristittyä, jolle hänen nimensä ja elämäntyönsä ei olisi tuttu. Ja vain muutamaa päivää myöhemmin korona korjasi satonaan myös hänen vanhimman poikansa, kaikkien syvästi arvostama Jumalan mies hänkin ja isän perustaman ison seurakunnan johtava pappi. Katselimme ruudulta ensin isän ja sitten pojan koruttomat siunaustilaisuudet – sairaalan ruumishuoneen takaovella, pienen saattojoukon läsnä ollen, moottoripyörien pörrätessä ympärillä, pikaisesti ennen kuin vainajat vietiin poltettaviksi. Vain siihen oli viranomaisilta saatu lupa. ”Me katoamme kuin uni aamun tullen, kuin ruoho, joka hetken kukoistaa, joka vielä aamulla viheriöi mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.” (Ps 90:5-6). Millainen elämä! Ja miten karusti täältä voi silti joutua lähtemään! Mutta – se toivo ja ne lupaukset! Kaiken karuuden keskellä ne olivat sittenkin väkevästi läsnä. Heidät ja lukemattomat muut on otettu rakkaudella vastaan taivaan ikuiseen iloon. 

Mietin lukittujen ovien takana peloissaan kyyhöttäneitä opetuslapsia, kun pääsiäisen ylösnousemusriemu ja -usko eivät vielä olleet saaneet valetuksi heihin uutta rohkeutta. Tai Emmauksen tien kulkijoita. Tai Jeesuksen taivaaseen ottamista seuranneita opetuslapsia, joille enkeli sanoo: ”Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle?” Miten helppoa onkaan samaistua opetuslasten pelkoon, epätoivoon ja hämmennykseen. Miten helppoa jäädä katselemaan taivaalle huomaamatta, että elämä on tässä, tehtävä maan päällä on kesken. Helluntaina opetuslapset ymmärsivät, saivat voiman ja rohkeuden ja oikeat sanat. Sama Henki on rohkaissut ja vahvistanut lukemattomia Jeesuksen seuraajia sukupolvesta toiseen. Nyt vielä on meidän aikamme.

Ylösnoussut ja taivaaseen astunut Jeesus Kristus on Pyhän Hengen kautta myös meidän kanssamme, oman arkemme keskellä, niissä haasteissa ja tehtävissä, joihin Hän on meidät kutsunut ja lähettänyt. Sillä on ”mentävä kaikkialle maailmaan ja julistettava evankeliumi kaikille luoduille.” (Mark 16:15). Sanoin ja rakkauden teoin. Jotta monenlaisten pelkojen, epävarmuuden ja surun keskellä elävillä olisi toivo ja luottamus Jumalan lupauksiin. Lähellä ja kaukana. 
Kantakoot sama toivo ja levollinen luottamus myös meitä itseämme – siunattua kesää juuri sinulle!

Elina Lind,
Kesäpälkäneläinen vuodesta 1960, Pälkäneen ja Luopioisten nimikkolähetti Nepalissa 2016-20