”Opettamalla pitämään kaikki"

Kinkeriperinne on vuosisatojen mittainen ja kannatan sen jatkamista edelleen. En pelkän perinteen vuoksi, vaan siksi, että kinkereillä on esillä Jeesuksen lähetyskäsky parhaimmillaan: opettamalla pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää.” Minun mielestäni seurakunnassa ei ole toista toimintamuotoa, missä yhtä laajasti kuin kinkereillä, tuo sana olisi esillä.

Siellä on raamatunlukua ja opetusta. Virsilaulua ja virsiopetusta, mitä ei ole juuri missään muualla, on rukousta ja kristittyjen yhteyttä kahvipöydässä ja muutenkin. Ohjelmakattaus on mitä laajin. Uskon myös, että kinkerit järjestävä talonväki saa siunausta itselleen arkielämään.

Muistan vielä hyvin ensimmäiset kinkerini. Ne pidettiin 1966 Ruhtinansalmella Keträn kylässä. Minä hyvinkääläispoika, menin taloon ja sanoin, etten ole koskaan aikaisemmin ollut kinkereissä. Kertokaa te nyt, mitä tehdään. Tupa oli täynnä väkeä ja se vastasi ystävällisesti: kyllä me kerromme ja kyllä kanttori Arvo Sippu tulee. Hän on kokenut kinkerikävijä. Niin päästiin alkuun, ja jatko sujui hyvin. Tilaisuus oli niin vaikuttava, että silloin sain jo kipinän kinkereihin: niitä kannattaa pitää, jos vain on mahdollista. Kanttoreiden merkitys on kinkereillä hyvin tärkeä. Mainitsin jo Arvo Sipun Suomussalmella.

Kangasalla kinkereiden virsiopetuksen hoiti arvokkaasti Toivo Pekkarinen. Kalvolassa kanttorit vaihtuivat usein, mutta mieleen jäi valtavaääninen sijaiskanttori Eino Perttula, joka oli vuosikymmeniä laulattanut kansaa jo Tammelassa. Pälkäneellä oli alkuvuosinani kanttorina ”totinen torvensoittaja” Toivo Virolainen, joka aina kulki papin kanssa, kun omaa autoa ei ollut, ja niin tutustuin tähän mieheen yhä paremmin.

Myöhempinä vuosina sain seurata ja ihailla Ritva Huomon taitoa ja osaamista virsiopetuksessa ja siinä, miten kansa saadaan laulamaan mukana. Kinkeriaiheena Pälkäneellä on tänä vuonna jumalanpalvelus. Se on aihe, joka hyvin sisältää sekä opetuksen, rukouksen että laulamisen. (Virsiä ei enää veisata, vaan niitä lauletaan?) Opetus muistuttaa meitä kasteesta, jossa Jumala on ottanut meidät lapsikseen. Se tuo mieleen myös rippikoulun ja konfirmaation, joka kotikirkossa toimitettiin ja jossa ensi kerran yhdyin seurakunnan kanssa uskontunnustukseen. Kotikirkko on voinut tulla rakkaaksi myös kastetilaisuuksissa, vihkimisissä ja hautaan siunaamisissa. Kirkkorakennus jumalanpalvelusaiheessa on ratkaiseva.

Rautjärven kirkon palaminen on ollut todella suuri menetys sille seurakunnalle. Mitä sitten on tuo ”pitämään kaikki”? Yritän vastata siihen hyvin yksinkertaisesti niin kuin kinkereillä pitää. Viittaan Jeesuksen sanoihin Joh.14:23:”Jos joku rakastaa minua, hän pitää (noudattaa) minun sanaani. Ja minun Isäni rakastaa häntä.”

Jumalan sanan kuuleminen ja noudattaminen pyhänä ja arkena on meidän kristittyjen velvollisuus ja etuoikeus. Ja se ei ole mahdotonta, koska se perustuu lupaukseen: Taivaallinen Isä rakastaa häntä.

Jaakko Uronen,

eläkerovasti Hyvinkää